Ihan lapsesta asti oon tykännyt askarrella. Lapsena tuli virkattua ketjusilmukoita varmaan useita kilometrejä. Ala-asteella pidin enemmän puukäsitöistä, tekstiilikäsityöt oli olevinaan jotain ihan kamalaa ja turhaa. Kun muut luokkalaiset teki oman nuken, mä opettelin silittämään. Sukkapuikkoihin en edes vilkaissut.
Mut sit parikymppisenä jotain tapahtui. Marssin kauppaan, ostin lankaa ja puikot ja pyysin mua reilusti vanhempaa ystävääni opettamaan mulle kuinka kudotaan. Siitä lähtien mä, puikot ja langat ollaan oltu hyviä ystäviä!
Pikkuhiljaa taito alkoi karttua ja kaulaliinojen teko alkoi tuntua tylsältä. Opettelin ite kuvioneuleiden teon, palmikot sun muut. Samaan aikaan hinguin omaa ompelukonetta ja sainkin sen 20-vuotislahjaksi vanhemmiltani, jotka eivät meinanneet millään uskoa, että MINÄ haluan tehdä ite omat vaatteeni ja asusteeni. Harmi kyllä, niitä ihan ekoja väkerryksiä ei oo jostain syystä tallessa, eikä kuviakaan. Itseasiassa ne ei olleet niin hienoja, että ois ollu syytä edes kuvata niitä.
Mutta viimesien vuosien aikana, aikana jolloin kuvien otto kännykällä on ollut mahdollista, on tullut napattua kuva jos toinenkin omin pikkukätösin tehdyistä jutuista.
Kesällä hurahdin virkattuihin kilpikonniin. Aloin virkkaamaan konnia kuin liukuhihnalta, erikokoisia ja -värisiä.